Kutsukaa minua kyyniseksi ja tunteettomaksi, mutta iskekää nyt herrantähden ne kv-mummelit lentokoneeseen tai bussiin ja kotia kohti. Mikä siinä maksaa? Tädit ovat Suomessa laittomasti ja siitä seuraus on karkotus. Hus hus.
Suomalaiset ovat suloista kansaa. Täällä me äänestämme kaikenmaailman timosoineja ja samaan aikaan lunastamme taivaspaikkoja jeesustelemalla parin ulkomaalaisen käppänän kohtaloa. Selittäkää joku minulle, miksi laki ei ole kaikille sama? Mikä näissä naisissa saa kansan syvät rivit kääntämään tännenetulevatmeidänrahoillaelämään-takkinsa?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että Suomeen mahtuisi pakolaisia huomattavastikin nykyistä enemmän, mutta olen hyvin allerginen isoäiti-uutisoinnille. Tällä en tarkoita ainoastaan näitä kahta mediamummoa, vaan kaikkia tasaisin väliajoin esiin nousevia mediapummeja, jotka syystä tai toisesta välttävät tyystin kriittisen tarkastelun. Suomeen mahtuu enemmän kuin tarpeeksi traagisia ihmiskohtaloita, mutta miksi lapsia Suomeen kaappaavat spurguäidit ja hometaloiset jannekatajat olisivat lain ulkopuolella? Minne raja vedetään? Oikeuttaako sympatian lypsäminen mediassa toiminnan kuin toiminnan?
Tänä kesänä olemme saaneet seurata myös Marin kioskin henkiinjäämiskamppailua. Kaarinalaisen alaikäisen tytön bisnes on laiton ja that’s it. Jostain ihmeen syystä söpöys-teema kioskin ympärillä on kuitenkin saanut median, ja sitä myötä suomalaiset, pillastumaan, kun kioski halutaan sulkea.
Kioskin leikkiminen on lapsista varmasti kivaa ja opettavaistakin, mutta Marin isin nikkaroima kioski on kioski. Opettavaisuus-teema, jota Marin isi on kovaan ääneen lehdissä toitottanut, on muutenkin mielenkiintoinen teema tässä yhteydessä. Opettavaista on mikä, öö, väärin toimiminen? Lehtien palstoilla itketty suomalainen byrokratia pitää huolen siitä, että Pirjon pizzakioski, Erkin venekorjaamo ja Tuulan pirtelöbaari toimivat, kuten yhteiskunta edellyttää. Jotenkin tuntuu, että Marja-Tertun, 53 v., pyörittämä pimeä olutterassi ei saisi aikaan kansaliikettä.
Koska jätskin myyminen luvatta on kuitenkin ilmeisesti ok, suosittelen vastaavien kioskien perustamista franchising-ketjuna myös esimerkiksi romanikerjäläisille. Niille polvillaan rahaa anoville mummoille, joista halutaan vain päästä eroon.
perjantai 9. heinäkuuta 2010
torstai 8. heinäkuuta 2010
Lihava Elvis
Kiitos Mattiesko,
en ole vuosiin kirjoittanut julkisesti muuten kuin annetuista aiheista, mutta palstasi Iltalehdessä kirvoitti hyppäämään näppäimistölle ihan vapaaehtoisestikin.
Jos suuret suomalaiset mediat antavat kaikenmaailman huru-ukkojen julkaista sivuillaan käytännössä mitä tahansa, voinen minäkin tuoda ajatuksiani julki muuallakin kuin ystäväpiirin turvassa iltaa istuessa.
Kohdistukoon ensimmäinen merkintäni siis sinulle, Mattiesko.
Muistan hyvin teinivuosien viikonloput, kun odotin pääseväni rauhassa selailemaan Hesaria ja lukemaan kolumnejasi. Ihailin valtavasti sanankäyttöäsi ja sitä terävää sarkasmia, jolla lähestyit ihmisiä ja ilmiöitä.
Eilen lukiessani pitkästä aikaa tekstejäsi, tulin ainoastaan pitkästyneeksi. En ihastunut, en vihastunut niin kuin oletan sinun toivovan: Ainoa tunne, joka minussa heräsi, oli suru. Hiipuminen on surullista.
Kuten uraansa päättävissä kehäraakkiurheilijoissa, jotka huippuvuosiensa jälkeen sijoittuvat viimeisissä arvokisoissaan sijan kolmekymmentä tienoille, sinusta Mattiesko ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin huono voitelu, selkäkramppi tai päällepainava flunssa. Yritys on hurja, mutta puristus tuottaa esiin vain väsyneen häivähdyksen siitä, mitä joskus oli.
Kirjoitat muka-teräviä lausuntoja, piikittelet täysin tylsällä terällä ja mitä jää käteen: Pihinää. Rähiseminen, sihiseminen, sähiseminen: Ne ovat seksikkäitä ääniä. Pihiseminen on surullista.
En aio enää seurata "kolumnejasi", sillä toistaiseksi vielä muistan, millaisia tekstisi parhaimmillaan olivat. Nyt jäljellä on enää hiipuva, pihisevä setä. Lihava Elvis.
en ole vuosiin kirjoittanut julkisesti muuten kuin annetuista aiheista, mutta palstasi Iltalehdessä kirvoitti hyppäämään näppäimistölle ihan vapaaehtoisestikin.
Jos suuret suomalaiset mediat antavat kaikenmaailman huru-ukkojen julkaista sivuillaan käytännössä mitä tahansa, voinen minäkin tuoda ajatuksiani julki muuallakin kuin ystäväpiirin turvassa iltaa istuessa.
Kohdistukoon ensimmäinen merkintäni siis sinulle, Mattiesko.
Muistan hyvin teinivuosien viikonloput, kun odotin pääseväni rauhassa selailemaan Hesaria ja lukemaan kolumnejasi. Ihailin valtavasti sanankäyttöäsi ja sitä terävää sarkasmia, jolla lähestyit ihmisiä ja ilmiöitä.
Eilen lukiessani pitkästä aikaa tekstejäsi, tulin ainoastaan pitkästyneeksi. En ihastunut, en vihastunut niin kuin oletan sinun toivovan: Ainoa tunne, joka minussa heräsi, oli suru. Hiipuminen on surullista.
Kuten uraansa päättävissä kehäraakkiurheilijoissa, jotka huippuvuosiensa jälkeen sijoittuvat viimeisissä arvokisoissaan sijan kolmekymmentä tienoille, sinusta Mattiesko ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin huono voitelu, selkäkramppi tai päällepainava flunssa. Yritys on hurja, mutta puristus tuottaa esiin vain väsyneen häivähdyksen siitä, mitä joskus oli.
Kirjoitat muka-teräviä lausuntoja, piikittelet täysin tylsällä terällä ja mitä jää käteen: Pihinää. Rähiseminen, sihiseminen, sähiseminen: Ne ovat seksikkäitä ääniä. Pihiseminen on surullista.
En aio enää seurata "kolumnejasi", sillä toistaiseksi vielä muistan, millaisia tekstisi parhaimmillaan olivat. Nyt jäljellä on enää hiipuva, pihisevä setä. Lihava Elvis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)