Kiitos Mattiesko,
en ole vuosiin kirjoittanut julkisesti muuten kuin annetuista aiheista, mutta palstasi Iltalehdessä kirvoitti hyppäämään näppäimistölle ihan vapaaehtoisestikin.
Jos suuret suomalaiset mediat antavat kaikenmaailman huru-ukkojen julkaista sivuillaan käytännössä mitä tahansa, voinen minäkin tuoda ajatuksiani julki muuallakin kuin ystäväpiirin turvassa iltaa istuessa.
Kohdistukoon ensimmäinen merkintäni siis sinulle, Mattiesko.
Muistan hyvin teinivuosien viikonloput, kun odotin pääseväni rauhassa selailemaan Hesaria ja lukemaan kolumnejasi. Ihailin valtavasti sanankäyttöäsi ja sitä terävää sarkasmia, jolla lähestyit ihmisiä ja ilmiöitä.
Eilen lukiessani pitkästä aikaa tekstejäsi, tulin ainoastaan pitkästyneeksi. En ihastunut, en vihastunut niin kuin oletan sinun toivovan: Ainoa tunne, joka minussa heräsi, oli suru. Hiipuminen on surullista.
Kuten uraansa päättävissä kehäraakkiurheilijoissa, jotka huippuvuosiensa jälkeen sijoittuvat viimeisissä arvokisoissaan sijan kolmekymmentä tienoille, sinusta Mattiesko ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin huono voitelu, selkäkramppi tai päällepainava flunssa. Yritys on hurja, mutta puristus tuottaa esiin vain väsyneen häivähdyksen siitä, mitä joskus oli.
Kirjoitat muka-teräviä lausuntoja, piikittelet täysin tylsällä terällä ja mitä jää käteen: Pihinää. Rähiseminen, sihiseminen, sähiseminen: Ne ovat seksikkäitä ääniä. Pihiseminen on surullista.
En aio enää seurata "kolumnejasi", sillä toistaiseksi vielä muistan, millaisia tekstisi parhaimmillaan olivat. Nyt jäljellä on enää hiipuva, pihisevä setä. Lihava Elvis.
Näin toissa yönä unta, että Elvis elää, mutta se naamioitui julkisille paikoille Spede pasaseksi. Mieti mitä se tarkoittaa. Mutta näinko sittenkin unta Mattieskosta?
VastaaPoista